Nälkä, NÄLKÄ, N-Ä-L-K-Ä-!

Kuulitteko? Miulla on aivan jäääääätävä N-Ä-L-K-Ä-!-!-! Ennen tankkausta varoitettiin, että varo vaan, seuraavana päivänä on nälkä ja tekee mieli syödä vaikka mitä. No eipä ollut. Eikä tehnyt mitään mielikään. Kai se hiilarimättö oli sen verran tuhti, etteivät nälkä ja mieliteot päässeet kiusaamaan.

Näköjään tankkauksissa on sama kuin treenin jälkeisessä lihaskivussakin - pahin ei suinkaan ole se seuraava, vaan sitä seuraava päivä. Jos joltakin on vielä jäänyt väliin, ni miulla on nälkä. Nyt just. Nälkä. Ja edellisestä ruokailusta on vasta reilu tunti. Joku varmaan sanoisi, että "SYÖ!" No en voi, koska seuraava ruokailu on vasta parin tunnin päästä :P

Oon yrittänyt huijata elimistöä juomalla vettä. Vielä mitä. Kiduksiin on kaadettu puoleen päivään mennessä jo kolme litraa vettä (oon tosin herännyt aamuneljältä, että oisihan vettä kulunut muutenkin). Eikä tilanne muutu miksikään. Jestas. Ainii, miul on nälkä :D Yritän ajatella kaikkea muuta, mut hitto ku tuo vatsa huutaa koko ajan. Taian lähteä salille. Unohtuu se nälkä.

Jokojokojokojoko saa syödä?
Maitorahka iskältä pihistettyine
mustaherukoineen upposi hetkessä
maanantai-iltana. Puskamarjat on
muuten nyt parhaimmillaan -
Suosittelen!

Helvetinperkele!!!

Että ihminen voi olla heikko - ja tyhmä. Elämässä on ollut viime aikoina jos jonkinlaista vastoinkäymistä, ja niinhän se vanha tunnesyöjä heräsi henkiin. Repsahdin.

Mie oon "selvinnyt" kunnialla pääsiäisestä, vapusta, juhannuksesta, viikonlopuista, bileistä, synttäreistä ja hautajaisista. Mussuttanut omia eväitä, kun muut juopottelevat tai syövät kakkua, burgereita, pizzaa ja muita herkkuja. Ei oo tehnyt tiukkaakaan pysyä omalla linjalla. Mutta nyt tuli muistutus siitä, kuka on tän projektin pahin vihollinen. Mie.

Ihan normaali arkipäivä. Työt venähtivät. Menin kauppaan - nälkäisenä. Ostin mitä sattuu. Ja söin mitä sattuu. Ei sillä hetkellä ollut mitään tekemistä järjen kanssa. En vaan pystynyt kontrolloimaan itseäni. Olo oli kuvottava ja oksettava. Mutta pahin oli se morkkis, jonka ihan ite sain itselleni aiheutettua.

Oisin toki voinut pysyä hiljaa, väittää että kaikki sujuu kuin ruusuilla tanssien ja olla tunnustamatta repsahdusta. Jos tässä on ruusuilla tanssittu, niin joku unohti kertoa, että on niissä ruusuissa piikitkin...

Häntä koipien välissä, itseäni ruoskien, lähetin Villelle viestin. Haluan olla rehellinen tän projektin suhteen, eikä siitä tule mitään, jos en uskalla omaa repsahdustani tuoda julki. Samalla halusin pahentaa omaa morkkistani, jotta en joutuisi samanlaisia viestejä enää lähettämään. Villeltä tuli ansaitut nuhtelut. Sitä mie tarvitsin. Oikeasti.

Tunnesyömisen takia mie olen tässä. Ja tää on se asia, joka kaipaa eniten työskentelyä. Treenit sujuvat, aamuaerobiset ei ole ongelma. Eikä ees ruokavalio. Mutta salakavalin on se normaali arkipäivä, kun elämä vastustaa, unet jääneet vähiin tai työpäivät venähtävät liian pitkiksi.

Tänään on uusi päivä ja uusi alku. Tehty mikä tehty. Projekti ei tähän kaadu, eikä yksi päivä vie saavutettuja tuloksia pois. Mutta sanat eivät riitä kuvaamaan sitä, miten pettynyt oon itseeni. Kaikki on mennyt mahtavasti, mutta rypäs vastoinkäymisiä onnistui suistamaan miut pois raiteilta hetkessä... Tässä sitä riittääkin opeteltavaa. Loppuelämäksi.

Miten te käsittelette tunteenne? Tai repsahdukset? Löytyykö blogin lukijoista tunnesyöjiä? Tai niitä, joilta ruokahalua katoaa, kun elämä heittelee raiteiltaan? Miten saatte mieliteot kuriin?